Jotenkin ei enää tahdo päästä lähtemään lenkille ollenkaan, josta kertoo se, että talven aikana olen käynyt suksien päällä tasan neljä kertaa. Juoksemassakaan ei turhan usein ole tullut käytyä, laiskuutta.
Mutta, kun enään ei ole mikään pakko, tai eihän ennenkään ole ollut, mutta nyt vasta sitä antaa itselle luvan olla lähtenättä lenkille. Enää ei tule huono omatunto vaikkei räntäsateeseen lähe tarpomaankaan, nyt auringon pitää paistaa kirkkaalta taivaalta jotta lenkille tulee lähdettyä. Ennen en pitänyt kävelylenkkejä minään, mutta nyt nostan ittelle hattua kun käyn vaunulenkin tekemässä, olen ollut reipas.
Eli pari vuotta kesti se prosessi oman pääkopan sisällä, että en ole enää kilpaurheilija vaan ihan tavallinen lenkkeilijä, pikkuhiljaa sen alkaa hyväksymään, vaikka kilpailuvietti ei ole kadonnut minnekkään. Voisin käydä joka viikonloppu kisoissa, kunhan ei tarvitsisi reenata, se ei oikein käy käsikädessä, valitettavasti.
Mutta se oli silloin ja nyt on nyt. Kuten todella moni on minulle sanonut että aikansa kutakin ja niinhän se on.
Mutta jotakin olen kaivannut.
Olen koittanu miettiä, että mitä uutta voisin aloittaa, mistä olen aina haaveillut. Haaveissa on aina ollut, että jonakin päivänä haluaisin osallistua vpk:n toimintaan, jos oisin mies olisin palomies. Haluaisin koittaa näyttelemistä jossakin harrasteteatterissa, se vaatisi aika paljon rohkeutta laittaa ittensä likoon ja esittää ihan jotakin muuta kuin itteänsä. Lasten liikuntaryhmien ohjaaminen on myös lähellä sydäntä.
Halusin jotakin, joka olisi tiettynä päivänä tiettyyn aikaan.
Nyt sen löysin, lentopallon.
Ujuttauduin Kokkolan Tiikereiden naisharrastelijoiden joukkoon.
Kauan emmein ennen kuin uskalsin ottaa puhelimen käteen ja alkaa soittelemaan, että onko mitään joukkuetta mihin tälläinen ei ikinä lentopalloa pelannut voisi tulla pelailemaan.
Sain joukkueen, ajan ja paikan ja kiitos Elinan rohkenin paikalle.
Eilen oli ekat harkat, omatoimista pelaamista puolentoista tunnin ajan, täydellistä.
Siitähän on aikaa kun viimeksi olen lentopalloon koskenut, mutta kyllä pallon käsittely sieltä jostain syövereistä tuli. Sanoin heti, että mua saa ja pitää neuvoa, koska kokemus on lentopallosta koulun liikuntatunneilta. Suurin haaste oli paikat ja mitä kullakin paikalla kuuluu tehdä. En oo tienny mikä passari on ja mitä silloin kuuluu tehdä, mutta nyt tiedän. Ennen pelatessa on se ottanut pallon jolle se sattuu tulemaan, mutta nyt opein, että silläkin on väliä kuka pallon hakee ja kenelle sen laittaa ja kuka pallon lyö yli, mutta nyt olen tai ainakin luulen olevani jo vähän viisaampi senkin suhteen. Pelillisesti pärjäsin mielestäni kumminkin ihan hyvin. Joukkue otti hyvin minut vastaan, neuvottiin ja toisinaan myös kehuttiin.
Ikään ennen en ole harrastanut joukkuelajia, se ei ole ollut minua varten. Oon miettiny, että miksi en ole joukkuelajeista tykänyt ja joskus siihen taisin vastauksenkin keksiä; mun pitäis olla se joukkeen paras pelaaja, jotta olisin tyytyväinen. Yksilölajissa kun on vastuussa vain itselleen.
Nyt innostuin kyllä lentopallosta ihan sikana, jopa niin paljon etten meinannut saada illalla unta kun mietein kentällä vietettyä puolitoista tuntista. Samalla saa liikuntaa, saa kehittää itseä ja ennenkaikkea se on niin kivaa ettei huomaa ajan kulkua, ihan huippua! Yritän myös hyväksyä sen, että myös minä saan tehdä virheitä kentällä ilman ajatusta, että mitä muut nyt ajattelee kun en onnistunut.
Ehkä vielä joku päivä löydän itseni harrasteteatterin näyttämöltä ja lasten liikuntaryhmään ohjaajana tulen varmasti vielä olemaan.
Vähän on hartiat ja sormet kipeänä eilisestä, mutta odotan ensi torstaita kuin kuuta nousevaa!
